Joulumuistoja.

                                                              Nyt kirjotan muistoista!

Nämä muistelot on yl viidenkymmenen vuoden takaa. Ja on siellä lapsuusmuistojen kultaisessa kirstussa.

Miun lapsuuden joulut olivat maalaistalossa ja suurperheessä. Niinkuin monessa sen ajan perheissä maaseudulla. Jouluun alotettiin valamistautuu jo hyvissä ajoin syksyllä niin ruuan kuin muittenkin asioitten suhteen. Äitini ja Eevi-täti ahkeroivat neulomalla sukkoo ja  lapasta, villatakkii ja pipoja. Kaupastakin kirkonkylältä hankintoja tehtiin joulupukille avuks. Kinkkutarpeet teurastettiin joulukuun alussa ja tiinussa suolaveissä se pötköttel paistamiseen asti. Silavoo sen ajan kinkuissa ol ainakin viis senttii. Karjalanpaisti, -piirakat, ja laatikot ja rosollikin ol. Imelletty perunalaatikko ol meillä perruu niistä hämäläisistä sukujuurista. Sitä vielä meilläkin tehhään. Kuusta ol monesti 'pataljoona' hakemassa. Usseesti  se ol jo mehästä tienviereen haittu, josta se tuppaan tuotiin. Umpihangessa hiihtäminen pienemmillä ei ois onnistunu. Koristelu ol jo operaatio sinäänsä, siihen aikaan mm. sähkökynttilöitä ei ollu. Jännitys ol huipussaan aattoiltana kun joulupukkii vuotettii. Ja aina se meillekkin kerkes ja ossaatu. Joka kerta sillä aikoo kun isä ol hevoselle heiniä antamassa, pukki lahjojensa kanssa käy. Aika pitkään män, ennenkuin ymmärettiin asioitten yhteys ja eppäilys tuohon pellavapartaseen vieraaseen varmistu. Aikuiset vannotti meitä isompia pitämään pienemmiltä sisaruksilta salassa tuota tietämystä. Lammasturkki ol pukilla ja karvahattu, pahvista pukin naamari ja  pellavasta parta. Mustat pitkävartiset huopatossut viimein miulle ainakin paljasti ja varmisti pukin henkilöllisyyden. Isäni hoiti tuota virkoo koulun joulukuusella ja marttojen pikkujoulussa vielä kyläkoulun sulukemiseen asti. Martat toimii vieläkin, tosin kuusijuhla on jo muuttanut muotoaan.

Lapsuudessani ol talavisin paljon lunta ja pakkasta. Lapsuuskodissani isällä ol meijän lapsuuvessa aina hevosia ja ne ol suomenhevosia. Mie muistan Perhon ja Likan. Molemmat ol rautiaita tammoja.Perho ol reipas ja siinä maitotonkat kyytii sai, kun muantienvarteen niitä maitolaiturille veivät. Varsan kanssa ol soma ilimestys laitumella. Myö pelättiin vähän sitä, eikä talliin mänty kuin isän kanssa. Ei se vihanen ollu vaan arvaamaton. Likka ol ihan toista muata. Lapset sai sen mahanalta kulukii ja muistan kun mehtälaitumen portille mäntiin ja vihellettiin, alako kopina kuuluu ja se nelisti meijän luokse. Leipäpala sille ol antoo ja se samettisella turvallaan höplötti sen. Meillä ol ihan perinne käyvä joulualuspäivinä muutaman kilometrin piässä olevalta ladolta kuivia heiniä eläimille, vaikka pihalaussakin niitä ol. Myö isommat tytöt oltiin siinä kymmenen huitteilla kun suatiin ensimmäisiä kertoja keskenämme Likan kanssa reellä, jossa ol heinähäkki, käyvä nuo heinät. Suurimman osan matkasta ol kulukemista muantiellä, siihen aikaan ei autoja kulukenu niillä seuvuilla monta koko päivään ja Likka ei pelänny autojakaan ja isä luotti hevoseen ja meille hevosen. Hyvin nuo reissut onnistu ja nenässä vieläkin tunnen sen seipäällä kuivatun heinän hyvän tuoksun.

Joulupäivä oltiin tiivisti kotona, joulukirkkoon harvoin kirkonkylälle, 20 kilometrin piähän mäntiin. Kirkonmeininki alako 7aikaan ja sitä ennen ois navettatyöt pitäny tehä. Matkakin otti aikoo. Vaan se kuunneltiin radiosta ja myöhemmin kahottiin telekkarista. Mustavalakiista love optasta. 

                               Nosta orhi jalkaa, rekiretki alkaa, helkkää tiu'ut pienet, iloiset...🐎                                                              

Tapanipäivänä piästiin kyllään tai meillä käy vieraita. Yks tapaninpäivä on jiäny erikoisesti mieleen! Myö piästiin Lehmukseen tätini Kaijan kanssa. Tuo kyläpaikka on ettäällä, nuapurkylässä. Matkoo linnuntietä on reilusti toistakymmentä kilometrii. Siellä emännöi äitini serkku Suoma ja isäntä ol isän serkku Veikko. Heijän lapset, olivat vähän nuorempia kuin myö. Isä valjasti uamulla hämärissä Likan. Ajoreki  ol rekenä ja siinä pohjalla ol kuivoo heinee pehmikkeenä ja hirventaljan sitten. Meitä ol ussiimp laps kyyvissä ja välly ol peittona. Ohjaksissa tätini. Matka taittu umpimehässä  suurimmaks osaks ja maasto ol haastava. Pihasta kun lähettiin ensimmäisenä ol vuaranmäet, mäkijä ja notkoja. Tienpohjan ol savottamiehet osan matkoo polokenu hevosilla. Missä ei polettuu tietä ollu, Likka kahlas melekein mahhoonsa myöten lumessa. Tuolla vuarassa joka hyvin kuvovaa tuota maastoo, ol korkiilla mäellä kolomionmittaustorni, jonka juurelta kesäsin mehtämansikkoo kerättiin. Hevosta mehtälaitumella siellä piettiin ja se  pit maaston puhtaana tornin juurelta. Siitä läheltä kuluki tienpohja jota myökin kulettiin. Aisakello helekky aisassa ja pakkaslumen painosta nuoret koivut ol kaartuneet tien yli ja lunta tupsauttivat aina silimille. Aikkoo toistatuntii suuntaansa kyläpaikkaan män.

Perille kun piästiin hevonen navetan nurkkaan kiinni, loimi selekään ja heinät etteen. Silloin loimet ol kangaspuilla toimikkaaks kuvottuja villasia peittoja, kaks kappiimpoo kangasta yhistettynä.  Myö lapset kipastiin lämpimään tuppaan serkkujen luokse.

Siinä se lyhyt päivä vierähtikin, ruokaillessa ja leikkiissä. Iltapäivällä alako kotimatka. Tarkotus ol ennen pimmiitä piästä takasin. Hyvin suju alakumatka, hevonen veti kuormoonsa kottiinpäin reippaasti. Piästiin hyvin muantielle ja siellä hevonen pisti juoksuks, jäiset tierat vuan nuamalle lentel hevosen hokkikengistä, jäisestä tiestä. Sitten tul kiäntyminen mehtätaipaleelle ja joku ajovirhe siinä jyrkässä kiännöksessä tul. Aisa joka reessä siihenaikaan ol närepuusta (kuusesta), katkes! Voipi kuvitella miten jäykkä yhistelmä on reki, aisojen piässä, kun ei niveliä oo. Vähänaikoo siinä ihmeteltiin, mitäs nyt. Mänö tyssäs siihen! Matkustajat pois kyyvistä. Eikun kiännyttiin takasin ja jonkunmatkan piähän nilikutettiin yhen aisan varassa Möykkymäille (talon nimi, en heijän oikiita sukunimmii vieläkään taho muistoo). Siellä isäntä luati omasta reestään aisan meille rekkeen ja tuas mäntiin. Pimmiihän siinä kerkis tulla siellä mehässä taivaltoissa, onneks hevonen on niin viisas elläin jotta se ei lamppuja tarvinnu kottiinpäin, voihan se tädilläni sähkölamppu taskussa olla. Ei ollu kännyköitä, ilimotella haverista. Vaan en usko vanhempieni huolestuneen suuremmalti. Tätini ei ollu enskertalainen hevosen kanssa ja osas meitäkin huolehtii. Isälle jäi tehtäväks hevosen riisuminen ja talliin vienti ja arkeenpiästyy aisan vienti takasin Möykkymäille. Onneks tuo haveri sattu siellä piässä, jos se ois sattunu mehtätaipaleella ois hyvät neuvot ollu tarpeen! Luojanlykky, ei Perholla oltu liikenteessä. 

Haikiita ol isällekkin, ja meillekkin aikanaan Likasta luopuu. Se ol meijän viimenen hevonen ja siltä loppu ne vähäsetkin työt. Tilatankki tul maitohuoneeseen ja maitoauto käy maijot sieltä. Rautahevonen pellolle töihin ol tullu jo 1960luvun alussa ja harrastukseks ei siihen aikaan meilläpäin hevosia pietty. Isäni jatko hevosten parissa raviurheilun parissa. Kiinnostus hänellä hevosiin on säilyny näihinpäiviin asti, hevosurheilu lehti hänelle vieläkin tulloo ja hoivakodissa aika sitäkin kahellessa hyvin kuluu.

Likalle käy hyvin,  se vaihto omistajoo tilalle, missä ei traktorii ollu. Reet ja muut tykötarpeet on vielä tallessa siellä lapsuuskodissani, hevonen vuan puuttuu. Miullakin rakkaus suomenhevoseen on, vaikka ommoo hevosta ei ookkaan. Miun pojat vielä piäsivät hevosrekkeen, kyytiin. Vaan miten käyneen kullanmurulle! 

Kuvien laatu on nyt epätarkka, lisävalolla iliman salamoo kokkeilin kuvata. 

Kaikille lukijoilleni toivotan.        HYVÄÄ TULEVAA VUOTTA 2021

.